Kuningas Rastasnokka

Elipä kerran kuningas, jolla oli hyvin kaunis ja ylpeä tytär. Kaikki naapurivaltakuntien kuninkaat kävivät tätä kosimassa, sillä jokainen olisi mielellään ottanut niin kauniin prinsessan kuningattarekseen. Mutta prinsessa nauroi hilpeästi kaikille kosijoilleen ja antoi heille toinen toistaan hullunkurisempia pilkkanimiä. Erästä hän nimitti tynnyrimahaksi, koska tämä oli hänen mielestään liian lihava, toista hän taas keksi sano Hongankolistajaksi, koska tämä oli lyhytkasvuinen. Kolmas oli isonenäinen ja hänelle prinsessa antoi nimeksi Rastasnokka.

Kuninkaat palasivat koteihinsa tyhjin toimin ja suutuksissaan. Ja kun huhu levisi prinsessan julmasta käytöksestä, ei linnaan saapunut lopulta enää yhtään kosijaa. Tuskastuneena asioiden tilasta kuningas päätti antaa tyttärensä vaimoksi ensimmäiselle kerjäläiselle, joka sattuisi ilmaantumaan prinsessan ikkunan alle. Ja sen päätöksen hän ilmoitti myös koko kansalle. Mutta kerjäläiset välttivät kulkemasta lähellä linnaa, koska hekin olivat jo kuulleet, miten armoton prinsessa oli sanoiltaan ja miten julma käytökseltään.

Eräänä kauniina päivänä prinsessan ikkunan alle istahti kuitenkin vanha, resuinen kerjäläisukko soittamaan viulua. Kun kuningas huomasi kerjäläisen, hän juoksi oitis alas pihalle. "Kuulehan ukko", hän sanoi miehelle ja tarttui tätä hihasta, "sinä saat kuninkaantyttären palkaksi soitostasi!"
"Voi voi, en minä pysty vaimoa elättämään, saati sitten kuninkaantytärtä. Älkää antako hänä minun vaivoikseni", ruikutti kerjäläisukko. Mutta kuningas piti päänsä, ja häät vietettiin jo samana päivänä. Niin lähti kaunis prinsessa kerjäläisäijän matkaan.

He taivalsivat jalkaisin niin monta päivää, että prinsessan silkkikengät hiersivät hänen kantapäänsä aivan verille ja lopulta heidän täytyi istahtaa niityn laidalle lepäämään. "Kuka tämän kauniin niityn mahtaa omistaa?" prinsessa kysyi.
"Kuningas Rastasnokka", ukko vastasi.
"Kunpa olisinkin ottanut kuningas Rastasnokan miehekseni", prinsessa huokaisi onnettomana.
He jatkoivat taas vaellustaan. He rämpivät halki tiheikköjen ja risukkojen, kunnes prinsessan silkkileningin helmat olivat repeytyneet aivan riekaleiksi ja heidän oli istahdettava kannonnokalle taas hetkeksi lepäämään.
"Kuka tuon suuren karjalauman mahtaa omistaa?" prinsessa kysyi ja osoitti kohti ohikulkevia lehmiä.
"Kuningas Rastasnokka", ukko vastasi.
"Kunpa olisin ottanut kuningas Rastasnokan miehekseni", prinsessa huokaisi ja hieroi väsyneitä jalkojaan.

Viimein he kulkivat läpi synkän metsän. Prinsessa kompasteli ja kaatuili, oksat riistivät kruunun hänen päästään ja viitan hänen harteiltaan, ja piikikkäät pensaat repivät hänen paljaita käsivarsiaan ilkeästi. Mutta kun metsä jäi taakse, he joutuivat suuren linnan pihalle.
"Kuka mahtaa omistaa näin komean linnan?" prinsessa ihmetteli.
"Kuningas Rastasnokka", kerjäläisukko taas vastasi.
"Kunpa vain olisin ottanut kuningas Rastasnokan miehekseni", prinsessa huokaili ja jatkoi uupuneena vaellustaan kerjäläisäijän jäljessä. Kaukana linnan takamailla sijaitsi ukon pieni mökkirähjä, jonne he nyt majoittuivat. Ukko kaivoi repustaan esiin homeisia leivänkannikoita, ja äänettöminä he aloittivat köyhän ateriansa.
"Ja nyt on taas ryhdyttävä ruuan hankintaan, sillä enempää meillä ei ole syötävää", sanoi ukko, kun kaikki leipä oli syöty.

Ukko lähti metsään ja palasi hetken päästä syli täynnä risuja. Niistä hän alkoi punoa koreja ja pyysi prinsessaa tekemään samoin. Prinsessa keräsi eteensä kasan notkeita oksia ja alkoi parhaansa mukaan punoa niitä yhteen. Mutta pian hänen kätensä jo turposivat tunnottomiksi ja sormenpäistä alkoi valua verta.
"Ei taida tämä työ sinulta onnistua", sanoi ukko päätään pudistellen. "Mutta otapa penkin alta rohtimia ja rupea niitä kehräämään", hän pyysi.
Niinpä alkoi prinsessa nyt kehrätä. Mutta rohtimet olivat kovin takkuisia ja entistä vuolaammin virtasi veri prinsessan sormenpäistä. Pian hänen oli lopetettava koko työ.
"Ei minulta käy kehrääminenkään", sanoi prinsessa onnettomana ja painoi päänsä alas.
"Älä huoli", ukko lohdutteli, "huomenna haen ruukuntekijältä saviastioita ja niitä sinä voit mennä kuningas Rastasnokan kaupunkiin kauppaamaan."

Ja varhain seuraavana aamuna ukko lastasi prinsessan kannettavaksi suuren määrän kauniita saviastioita ja prinsessa lähti kuljettamaan niitä kaupunkiin. Hän asettui kuningas Rastasnokan linnanmuurin edustalle ja levitti ruukut, kannut ja lautaset kauniisti kunkin omaan paikkaansa. Mutta ennen kuin kukaan oli ehtinyt ostaa häneltä yhtään astiaa, ilmestyi paikalle kuningas Rastasnokan sotureita komeine ratsuineen. Ilkkuen ja nauraen he kannustivat hevosensa tallomaan pirstaleiksi kaikki hänen tavaransa.
"Typerykset!" prinsessa huusi sotureille. "Jos te tietäisitte miten vaikea ja suuri työ on yhdenkin saviruukun tekeminen, te häpeäisitte niin, ettette enää ikinä näyttäytyisi ihmisten ilmoilla!"
Mutta soturit vain nauroivat ja karauttivat tiehensä. Prinsessa lysähti maahan sirpaleiden keskelle ja purskahti lohduttomaan itkuun.
"Mutta minä", hän nyyhkyttyi, "minä en pystynyt tähänkään työhön. Minä en saanut yhtäkään astiaa myydyksi."

Samassa asteli kerjäläisukko paikalle. Ja kun hän näki prinsessan itkemässä, hän polvistui tämän eteen.
"Eivät sinun asiasi niin huonosti ole kuin luulet", hän sanoi. "Sillä minä olen kuningas Rastasnokka ja sinä olet minun vaimoni." Ja sen sanottuaan hän riisui valepukunsa niin että prinsessa saattoi nähdä kuka hän todella oli. Prinsessa ei tohtinut uskoa silmiään eikä korviaan, mutta kuningas tarttui häntä käsipuolesta ja talutti linnansa pihalle, jossa juuri vietettiin hänen parhaan ystävänsä häitä. Ja siinä samassa hän antoi kuuluttaa kaikelle väelle, että näistä häistä tulisi vielä kaksin verroin hauskemmat, sillä itse kuningas aikoisi nyt oikein toden teolla juhlia myös omaa naimisiinmenoaan. Niin hauskoja, onnellisia ja pitkiä juhlia ei oltukaan nähty koskaan ennen, eikä ole nähty koskaan myöhmminkään.

Mutta prinsessasta tuli kuningatar, joka pian oli maankuulu toimeliaisuudestaan. Alituisesti hän halusi oppia uusia asioita ja tarttua uusiin töihin, rakennuttaa laivoja, kyliä ja teitä, punoa koreja ja hallita maata yhdessä kuninkaan kanssa. Ja kuninkaan oli pakko myöntää, että oli saanut vieläkin lempeämmän ja mieluisamman kuningattaren, kuin olisi osannut toivoakaan silloin, kun oli nöyryyttänyt tämän ylpeää luontoa.